Mitä tapahtuu kulttuurialalle?

Tänä poikkeuksellisena aikana kohtaamme tilanteita ja asioita, jotka ovat meille outoja ja normaalista poikkeavia. Ei siis ihme, että globaalin koronapandemian aikana moni sulkeutuu kuoreensa ja suojaa itsensä parhaan kykynsä mukaan. Tämä hyvin inhimillinen reaktio auttaa selviämään muun muassa valtoimenaan polveilevasta tuomionpäivää povaavasta uutisoinnista, massatyöttömyydellä ja konkurssiaallolla uhkaavista asiantuntijoista sekä loogiselta tuntuvasta pelosta oman henkensä puolesta. On siis selvää, että meitä pelottaa, ahdistaa ja vituttaa. Tilanne on poikkeuksellinen ja siksi sitä täytyy osata käsitellä oikein. Tässä kirjoituksessa pohdin kulttuurialaa yleensä ja sen tilaa näinä outoina aikoina.

Jos termi kulttuuriala ei ole tuttu, niin sen voi määrittää seuraavalla tavalla. Minusta kulttuuriala kattaa ainakin kaikki kulttuurin- ja taiteen tekijät olivat he sitten freelancereita, työryhmiä, apurahataiteilijoita, yrittäjiä, yhdistyksiä, kulttuuritiloja, kaupunginteattereita, bändejä tai tapahtumien tekijöitä. Kulttuurin alalajeja on paljon, kuten musiikki, kuvataide, kirjallisuus, tanssi, teatteri, kansanperinne jne. Skaala on laaja ja kulttuurikenttää on vaikea luonnehtia yhtenäiseksi. Jokainen itseään kunnioittava kulttuuritoimija tietää mikä ero on isolla tapahtumalla, vapaan kentän kulttuuritilalla, apurahataiteilijalla tai luovaa työtä tekevällä yksinyrittäjällä. Ok, myönnetään että sorruin liioitteluun. Suurin osa alan toimijoista ei tiedä tai ymmärrä millaisilla edellytyksillä toiset toimivat. Suurin yksittäinen syy on rahoitus ja sen puute.

Seuraavaksi muutama käytännön esimerkki. Rahoitusta hankkiva taiteilija voi saada sitä valtiolta, säätiöiltä, rahastoilta ja yhdistyksiltä apurahan tai avustuksen muodossa, ja parhaassa tapauksessa hän voi rahoittaa toimintaansa teosmyynnillä. Viimeisin kohta edellisellä listalla saattaa herättää hilpeyttä ja se on ihan oikeutettua, koska hyvin harva ammattilainen elää sillä. Jokainen kymmenistä tai jopa sadoista apurahaa tai avustuksia myöntävistä tahoista vaatii hiukan erilaista osaamista, erilaisia liitteitä hakemukseen tai hienolta kuulostavaa suunnitelmaa siitä mitä kaikkea taiteilija aikoo rahoilla tehdä. Kun yksittäiseen hakemukseen on käytetty jopa kymmeniä tunteja aikaa, tulee suurimmalle osalle hakeneista tyly vastaus. Valitettavasti et saa rahaa ja ei, emme aio perustella miksi. Tämä harmittaa koronapandemiasta huolimatta.

Toisena esimerkkinä taas on kulttuuritila/-talo, joka tarjoaa monipuolista ohjelmaa, tuottaa työmahdollisuuksia esiintyville taiteilijoille ja jopa markkinoi ohjelmistoaan eli hankkii maksavia asiakkaita. Monesti nämä talot ja tilat eivät ole yrityksiä, vaan parhaassa ja pahimmassa tapauksessa voittoa tavoittelemattomia yhdistyksiä. Rahoitusta saadaan lippujen myynnistä, josta artisti ja välitystoimisto yleensä nappaa 50-80 % sekä oheismyynnistä, kuten alkoholista tai ruuasta. Lisäksi nämä toimijat voivat hakea avustuksia ja apurahoja, mutta tälläkin kertaa edessä on sama hakemusviidakko kuin apurahataiteilijoilla. Edessä on iso lista rahoittajia, joista jokainen vaatii hiukan erilaisia asioita ja antaa rahaa vain tiettyyn tarkoitukseen, ja silloinkin rahoitusta saa vain murto-osa hakeneista. Sponsori- ja yritysmyynti onkin sitten ihan toinen juttu, ja totta puhuen tämä ei ole kulttuuritoimijoiden vahvinta osaamista.

Isot tapahtumat vaativat valtavia satsauksia, jotka joko onnistuvat ja tuottavat hyvin tai sitten suistavat vastuutahot konkurssiin ja elinikäiseen häpeään. 100 000 henkeä vetävä musiikkitapahtuma voi tuottaa alueelle 20 miljoonaa euroa tuloa eli siitä hyötyvät kaupat, majoitusliikkeet, baarit, ravintolat sekä kunnat ja kaupungit verotulojen kautta. Tapahtuman järjestäjät kantavat kuitenkin kaiken riskin ja useamman miljoonan liikevaihdossa pyörivä festivaali saattaa saada huimat 5-10 % yksityistä rahoitusta edellä mainituilta kunnilta, kaupungeilta, kaupoilta, baareilta, ravintoloilta ja hotelleilta. Reilu peli!

Eikä siinä vielä kaikki, sillä kyllähän Suomen valtio kantaa kortensa kekoon ja rahoittaa suurinta osaa isoista festivaaleista! Tai niinhän sitä luulisi, sillä vuonna 2020 rahaa myönnettiin 13 isolle tapahtumalle ja keskimäärin avustuksen suuruus oli 124 000 euroa. Poikkeuksena Savonlinnan oopperajuhlat, jotka ovat sitkeästi ykkössijalla suurimpana rahoituksen saajana jopa 750 000 euron osuudella. Kun kolmen miljoonan liikevaihdon ylittävä tapahtuma menee perseelleen ja tuottaa 500 000 – 1 000 000 euroa tappiota, niin toki valtion hippuset siinä lämmittelevät mukavasti ellei niitä sitten peritä takaisin.

Yksityinen kulttuurialan elinkeinonharjoittaja on taas outo lintu. Näiksi oudoiksi linnuiksi päädytään, koska huomataan että harva työnantaja on valmis maksamaan palkkaa kulttuuritoimijan osaamista vastaavasta työstä. Omaa osaamista on siis pakko tuotteistaa ja myydä itse tai välittäjän kautta. Jos osaamisesta ei olla valmiita maksamaan palkkaa, niin ei sen myyntikään helppoa ole. Yrityksen rahoituksen pitäisi koostua myynnistä saatavasta tulosta. Kuitenkin kulttuurialan yrittäjä, joka on parhaassa tapauksessa korkeakoulutettu omalle alalleen, ei ikävä kyllä ole saanut kaupallista koulutusta ja myynnin aloittaminen voi olla tukalan hidasta. Onneksi valtiovalta tarjoaa yrityksille suunnattua tukea, jota kaikkien riemuksi ei saa käyttää omaan palkkaan, vaan sitä suositellaan tungettavaksi kaupallisen alan koulutuksen saaneiden konsulttien ja asiantuntijoiden taskuihin. Sitten on vielä alvit, työnantajamaksut ja ensimmäisen työntekijän palkkauksesta aiheutuvat kulut ja ongelmat, jotka pahimmassa tapauksessa vetävät firman konkurssiin.

Voin siis luottavaisin mielin todeta, että kulttuuriala on yksi kaoottinen sekamelska, jolla on valtavasti annettavaa, mutta siitä puuttuu johdonmukaisuus ja riittävä rahoitus. Lähes 15 vuoden kokemuksella kulttuuri- ja matkailualan sekatyöläisenä uskallan väittää, että kulttuuria toimialana arvostetaan vain juhlapuheissa ja potentiaalisena tulevaisuuden alana, joka sitten joskus otetaan vakavasti, jos silloinkaan. Jos kulttuurialaa todella arvostettaisiin, niin miksi sitä ei osata tai haluta rahoittaa ja tukea? Jos peilataan alaa globaaleihin matkailun trendeihin, niin kulttuuri on yksi suurimmista syistä matkakohteen valinnassa. Ihmiset haluavat nähdä ja kokea jotain paikallista ja ainutlaatuista, jotain mitä ei ole muualla. Ja sitä kulttuuri on. Esimerkiksi vuonna 2019 matkailu oli yksi Suomen nopeimmin kasvavista toimialoista. Ihmiset eivät matkusta hotellihuoneen takia, vaan janoavat elämyksiä ja kokemuksia.

Kaiken tämän jälkeen haluan todeta, että Suomen kulttuurikenttä on ammattimainen, osaava, monipuolinen, ainutlaatuinen, poikkeuksellisen laaja-alainen ja uskomattoman huonosti rahoitettu. Kysymys kuuluukin, että miksi huippulahjakkaat ja ahkerat elämäntapatyöläiset haluavat uhrata omia henkisiä ja fyysisiä voimavarojaan alalla, joka on aliarvostettu ja monella tapaa epäkiitollinen? Ehkä siksi, että kulttuurin tekeminen on vapauttavaa, antoisaa, elähdyttävää, yhteisöllistä ja siitä saa parhaassa tapauksessa tajuntaa laajentavia henkisiä sekä fyysisiä orgasmeja.

Palaan taas tähän hetkeen ja maailmaa mullistavaan pandemiaan nimeltä Korona. Vaikuttaako Korona ja sen tuoma epävarmuus, taloudellinen ahdinko ja ihmisten käyttäytymisen muuttuminen kulttuurialaan? Vastaan tähän, että vähemmän kuin moneen muuhun toimialaan ja siksi sitä pitäisi tukea enemmän. Kun monelle työskentely kulttuurin parissa tarkoittaa epävarmuutta, huonoa palkkaa, järjettömiä työtunteja sekä itsensä ja toimintansa vähättelyä muiden puolesta, niin väitän että tämä on kovettanut toimijoita ja kulttuuriala palaa taas jaloilleen ja jatkaa kasvuaan.

Tässä on kuitenkin iso mutta. Koronapolemiikki aiheutti valtavan lobbaus- ja misinformaatiovyöryn päättäjien suuntaan ja he alkoivat hätäpäissään tehdä ratkaisuja. Tämä oli sinänsä oikein, koska tekoja tarvittiin. Kun seuraa tekojen vaikutuksia ja Suomalaista yhteiskuntaa tukevia rahoitus- ja tukimekanismeja, niin on pakko todeta, että kulttuurialan puolestapuhujia ei ole tarpeeksi. Ja ne vähäisetkin puhuvat oman hyvin suppean kulttuurin erikoisalan puolesta. Kun alalla on totuttu taistelemaan valtion ja yritysten tukipöydästä tippuvista leivänmuruista, niin samaa linjaa on helppo jatkaa globaalinkin kriisin keskellä. On lohduttavaa huomata, että maailmassa on jotain pysyvää!

Suomen valtio tukee koronakriisissä yrityksiä ja elinkeinoelämää ainakin 5 miljardilla eurolla. Suomen valtio tukee kulttuurialaa ainakin 500 000 eurolla. Jos nyt yksinkertaistan rajusti, niin kulttuuri- ja luovat alat (poislukien peliala) ovat Suomen BKT:sta noin 3 %. Jos taas lasketaan 5 miljardista 3 %, niin summan tulisi olla 150 miljoonaa euroa. Onko tässä yhtälössä jokin pielessä? Ehkä tavassa laskea, mutta se ei ole se tärkein pointti. Kysymys kuuluukin, että pitäisikö kulttuuritoimijoiden ottaa itsensä vakavasti ja tehdä yhteistyötä edes alan sisällä, jotta toimintaedellytyksiä saataisiin parannettua.

Juha-Pekka Natunen
Hanke- ja markkinointipäällikkö
Kulttuuritila Nuijamies

Jaa artikkeli:

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Etsi artikkeleja avainsanoilla:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *